Olen siis kotona, ollut jo monta vuotta. Eskoinen syntyi -09 ja kakkonen -12, ennen esikoista olin työelämässä hetkenaikaa mutta sitten jäin kotiin...Ajatukset töihin paluusta pyörii mielessä, mutta a) mulla ei ole vakipaikkaa minne mennä, b) oman alan töitä on aika vähän tarjolla c) tää on mun viimeinen mahollisuus olla kotona, koska nyt nämä hermoja kiristävät mutta niin ihanat lapsukaiset on meidän perheeseen tilattu ja toimitettu. Haikara ei enää kyläile meillä - EI KOSKAAN (ja kyllä, nyt voin sanoa "ei koskaan") tai sitten samalla voinen tilata uudet hermot ;)

Ympäriltä kuuluu kysymyksiä 'milloin aattelit lähtee töihin/ootko vielä kauankin kotona?' tai kommentteja 'kyllä mä koin olevani parempi äiti kun lähdin töihin',  'etkö kaipaa aikausia ihmisiä joille puhua?' ja tuossa oli vain osa. Näitä kysymyksiä kohdatessa, tulee väkisinkin mieleen 'mitä hemmettiä se sulle kuuluu?!' (tai sit mä olen vain jotenkin herkkis noihin kysymyksiin) Aivan sama, kun itse kyselisin työelämään palanneelta syytä siihen tai syyllistäisin häntä ettei ole hyvä äiti kun lähti töihin. Ei hänen asiansa minulle kuulu, kai. Mut mun asiathan kuuluvatkin muille, eikös se niin mene!
Onko siis tilanne se, että kotona olevat ovat outoja, varsinkin jos lapset ovat ohittaneet jo vauvaiän. Miksi kotiäitiys on vain ajatelma ränsistyneen näköisestä, (köyhästä) ja väsyneestä äidistä? En toisaalta yhtään ihmettele että näin aatellaan luettuani erästä juorulehteä, jossa oli kuva julkisuudesta tutusta henkilöstä ilman meikkiä, hiuksia laittamatta, tummat rillit päässä kävelemässä ison mahansa kanssa. Tässä tekstissä jopa viitattiin hänen näyttävän tavalliselta perheenäidiltä! Just, tämä teksti sai minut kananlihalle (ja ehkä kuvakin). MINÄ EN SEN NÄKÖISENÄ LIIKU! EN MÄ OLE OLE TAVALLINEN PERHEENÄITI, OLEN ÄITI JOKA ON KOTONA! Teen sitä minäkin duunia ja vielä kaiken lisäksi työaikani ei ole 8h vaan 24h. Lomia ei jaella eikä ylitöistä makseta. Toimin pomona, pyykkärinä, kokkina, lapsenvahtina, siivoojana, sisustajana, leipurina, floristina, psykologina, tuomarina, nenäliinana... eli ÄITINÄ, joka kantaa monen monta ammattia mukanaan ja on aina yhtä osaavana kaikissa tilanteissa!
 

Olen pitkään (niin kuin kaikki muutkin varmaan) haaveillut tai koittanut hankkia blogin. No nyt se tapahtui! Hurraa minulle..!!
Mulla meni tämän tekemiseen hiukan enemmän kuin muutama minuutti..voisin sanoa, että puoli tuntia :O just..aamupala korjaamatta, pedit pettaamatta, mutta blogi piti saada. Pihallekin piti lähteä - tällä kertaa äidin toive veti pidemmän korren, onneksi pojat eivät olleet moksiskaan.

Se, mitä tää tulee kokonaisuudessa sisältämään, ei ole mitään hajua. Ehkä mun elämää ja muiden...ajatuksia ja voimasanoja...kotona olemisen ihanuutta ja kurjuutta..jotain maan ja taivaan väliltä. Mutta lupaan, etten todellakaan meinaa kaunistella asioita vaan mennään sillä miten ne todellakin ovat!